Valokuvataiteen museo haluaa korostaa valokuvien arvoa myös esineinä – ainutkertaisina materiaalisina objekteina. Valokuvien lisäksi museo tallentaa esineitä perinteisemmässäkin mielessä: valokuvaajien työvälineitä ja muuta valokuvaukseen liittyvää esineistöä.
Esinekokoelman avulla voidaan paremmin ymmärtää valokuvaajan työtä. Kuvien valmistusprosesseista kertominen edellyttää tietoa ja esimerkkejä työvälineistä, joiden avulla valokuvat on tehty. Esinekokoelma kertoo myös harrastajien työskentelystä, valokuvatarvikkeiden kaupasta ja valokuvien käytön, katsomisen ja säilyttämisen tavoista.
Museo on saanut esineitä lahjoituksina perustamisestaan asti. Niitä on saatu kuvaamoilta, kuvaajilta ja keräilijöiltä. Valokuvaus- ja vedostusvälineiden lisäksi kokoelmissa on esimerkiksi valokuvien katseluun tarkoitettuja laitteita: diaprojektorin esiasteita eli taikalyhtyjä, stereokuvien katseluun tarkoitettuja stereoskooppeja ja uudempia Viewmastereita. Myös valokuvakehyksistä on esimerkkejä. Valokuvia on sijoitettu medaljonkikoruihin ja tietenkin albumeihin. Nykyään niitä painetaan t-paitoihin, mukeihin, kangaskasseihin, tapetteihin ja kännykänkuoriin. Valokuva-albumeina ja kehyksinä toimivat nyt tietokoneen ja puhelimen näytöt. Vuoden 2014 syksyn #snapshot -näyttelyssämme älypuhelin oli vitriinissä näppäilykameroiden rivissä uusimpana edustajana.
Valokuvaa on käytetty kekseliäästi esineiden osana jo varhain. Museo on saanut lahjoituksena esimerkiksi kuparisen kävelykepin nupin, johon on upotettu pienenpieni mustavalkokuva. Valokuvaa ei ensi silmäyksellä edes huomaa, ellei kurkista pieneen linssiin nupin keskellä. Kuva on niin pieni, että museon valokuvaajan täytyi käyttää mikroskooppia sen digitoinnissa.
Mikrovalokuva kävelykepin nuppiin upotetun stanhope-linssin alla: Potsdamin palatsi, Berliini. Valokuvaaja tuntematon. Dagron, Ranska, 1800-luvun jälkipuolisko. Kuva: Virve Laustela. Suomen valokuvataiteen museo.
Miten näin pieniä valokuvia on saatu aikaan? Entä miksi nupissa linssin vieressä lukee ”patent”, vaikka nuppi vaikuttaa käsin tehdyltä?
Sekä mikroskooppiset valokuvat että niiden katsomiseen tarkoitetut linssit ovat valokuvan varhaisvaiheisiin liittyviä 1850-luvun keksintöjä. Mikrovalokuvausta kehiteltiin jo 1830-luvulla daguerreotyypeillä, mutta märkälevyissä käytetty kollodiumemulsio soveltui tarkoitukseen sitäkin paremmin. Kuvien kutistaminen tapahtui kameraksi muunnetulla mikroskoopilla. Samaan keksintöön perustuvat nykyisinkin käytössä olevat mikrofilmit, jotka olivat pitkään kätevin tapa säilyttää suuria määriä informaatiota pienessä tilassa. Tekniikasta oli myös taktista hyötyä sodan aikana, kun Pariisi oli piiritettynä 1870–71. Kirjekyyhkyt kuljettivat mikrovalokuvattuja, kahdeksansataakertaisesti pienennettyjä useiden sivujen mittaisia viestejä, jotka olivat kevyellä kollodiumpinnalla, rullattuina tulitikun kokoisiin koteloihin.
Mikrovalokuvien katseluun tarvittiin oma välineensä. Mikroskooppi soveltui siihenkin, mutta se ei ollut katseluvälineenä kaikkein kätevin. Vuonna 1857 René Dagron kehitti pienen, lieriömäisen linssin, jonka toiseen päähän mikrovalokuva kiinnitettiin. Keksintö sai mainetta ja kunniaa Pariisin maailmannäyttelyssä 1859. Dagron suunnitteli myös mikrokuvauskameran, jolla voi valottaa normaalikokoiselle märkälevylle useita kuvia kerralla. Kuvat linsseineen sopivat hyvin koruihin tai esimerkiksi museolle päätyneen nupin kaltaisiin matkamuistoihin. Esineistä käytettiin yleisnimitystä optiset korut tai mikrovalokuvakorut. Herra Dagron perusti menestyvän tehtaan, jossa linssien ja niiden sovellusten tuotanto jatkui yli sadan vuoden ajan. Sieltä lienee peräisin myös kävelykepin nuppi, johon on merkitty linssin patentti.
Tämän kävelykepin omistajaa on ilahduttanut valokuva Berliinin Potsdamin palatsista, 1600-luvulla rakennetusta keisarien ja kuninkaiden residenssistä. Oliko Potsdamin palatsi kepin omistajalle tärkeä paikka, vai tekikö erikoinen mikrovalokuva itsessään esineestä mieluisan? Kehottiko omistaja kaikkia tuttaviaan kurkistamaan kävelykepin salaisuutta vai pitikö hän sen omana tietonaan?
Valokuva on enimmäkseen kaksiulotteinen media. Sen vastapainona haaveilen näyttelystä, jossa esineet täyttäisivät koko suuren näyttelytilamme. Valokuvausliikkeiden kyltit valaisisivat pitkiä filmirullien ja vedostuspaperilaatikoiden rivistöjä. Viewmasterit istuisivat hyllyillä vanhojen stereoskooppien ja optisten korujen kanssa, ja niihin saisi kurkistaa. Suuret, kumarat suurennuskojeet pitäisivät hohtavaa noitapiiriään tilan keskellä. Kameroiden monet koot ja muodot virtaisivat jonossa seinästä seinään.
Sofia Lahti, amanuenssi, 2015
Lähteet:
Tissandier, Gaston, 1877: A History and Handbook of Photography.
Wikipedia: Stanhope (optical bijou) http://en.wikipedia.org/wiki/Stanhope_%28optical_bijou%29
