Valokuvan erilaiset käyttötavat kohtaavat kiinnostavasti Valokuvataiteen museossa, kun sen tehtävänä on yhtaikaa sekä tallentaa kulttuuriperintöä että esitellä nykyvalokuvataidetta. Tehtävien moninaisuus haastaa päivittäin pohtimaan valokuvan näkemisen ja arvottamisen tapoja.
Hyvän esimerkin tästä tarjoavat kaksi valokuvaa, joita ensi silmäyksellä näyttää yhdistävän sama kohtalo. Vedosten negatiivit ovat vaurioituneet. Molempien kuvien kohteena on maisema: toisessa talvinen, lumen koristelema kuusikko, toisessa hahmottuu taustalla heikommin järvenpinnan heijastukset. Tähän yhteneväisyydet päättyvät.
Vanhempi otoksista kuvittaa museon 2011 julkaiseman, valokuva-arkistoja käsittelevän Kuvansa kullakin -kirjan takakantta. Kuusikko on I. K. Inhan (1865–1930) 1900-luvun alussa valokuvaama lasinegatiivi. Inha on suomalaisen maisemavalokuvauksen pioneeri, joka pyrki tallentamaan kamerallaan ennen kaikkea luontomaisemaa sellaisena kuin se häntä kosketti.
Tuoreempi järvenrantakuva taas sisältyy museossa vuoden 2012 keväällä nähtyyn näyttelyyn. Se on Timo Kelarannan (s.1951) vuonna 1986 ottama ja vuonna 2011 käsittelemä teos sarjasta Hiljainen järvi. Kelaranta on itse erityisesti korostanut omissa teksteissään, ettei häntä kiinnosta maisemakuvaus. Hänet tunnetaan sekä kansainvälisesti että kotimaassaan ennen kaikkea abstraktin valokuvan arvostettuna tekijänä.
Timo Kelaranta: Hiljainen järvi, 1986 / 2011, yksityiskokoelma.
Inhan negatiivin voidaan olettaa särkyneen tahattomasti, mutta Kelaranta on tieten tahtoen raapinut negatiiviaan. Inhan kuusikon kuva löytyi palasina tekijänsä jäämistöstä, ja ne järjesti museon konservaattori Laura Sallas vuonna 2011, noin sata vuotta kuvan ottamisesta. Kelarantaa taas ei tyydyttänyt valokuva rantamaisemasta ja siksi hän jatkoi kuvan käsittelyä.
Hämmästelevä uteliaisuus voisi nousta katsojan mieleen, jos hän joutuisi näiden kuvien eteen tuntematta lainkaan niiden taustoja. Entäpä jos Inha olisikin halunnut ilmaista jotain erityistä juuri särkemällä kuusikkokuvansa?
Sellaisessa tapauksessa kuva nostaisi esiin toisenlaisia tunnetiloja ja mielikuvia kuten käy Kelarannan hiljaisten rantojen väkivaltaiseltakin tuntuvien raappeiden äärellä. Valokuvassa ei nähtäisi enää vain sen dokumentaarisen luonteen mukaisesti kameran edessä ollutta maisemaa. Katsoja pysähtyisi nyt pohtimaan helpommin valokuvan ottajan aikomuksia ja pyrkimyksiä. Mitä taiteilija haluaa sanoa juuri tällä kuvalla?
Jo vuonna 1981 Timo Kelaranta kertoi, kuinka häntä kiehtoi valokuvan dokumentaarisuudenkin kohdalla abstrakti, silmin näkemätön ”se puoli, jossa ajatus elää”. Hän jatkoi: ”On olemassa pöytä, kaksi tuolia, matto, lattia, huone. Ja kuitenkin ne kaikki yhdessä ovat silmien edessä jotain muuta kuin näiden esineiden yhteenlaskettu summa.”
Kati Lintonen, tutkija
Julkaistu: Kamera-lehti 1/2012
