Suomalaisten valokuvaharrastajien ja näppäilijöiden suosikkiaiheitten kärkeen asettuvat kesäillan auringonlasku tai keskikesän yötön yö. Näitä kohteita on tavoiteltu kameralla aina 1800-luvun lopulta lähtien, kun valokuvamateriaalien valoherkkyys lisääntyi riittävästi ja kamerat tulivat helppokäyttöisemmiksi.
Esimerkkejä varhaisista suomalaisotoksista voi nähdä Museoviraston kuvakokoelmissa – vaikka hakemalla kokoelmien maisemasarjoista Aavasaksan kohdalta. Vanhimmista kuvista huomaa, että moni tyytyi vielä tuolloin lopulta retusoimaan auringon harmaana toistuvalle yötaivaalle.
Eritasoisia ja eriaikaisia kesäyötulkintoja on lahjoitettu tai ostettu Valokuvataiteen museon kokoelmiin aina museon perustamisvuodesta 1969 alkaen. Niin harrastajien kuin ammattilaistenkin tuotannossa toistuu öisen auringon outo vetovoima. Mitä näistä, ensisilmäyksellä usein lähes samanlaisilta vaikuttavista valokuvista välittyy katsojalle? Siirtyykö myös häneen maisemanäkymän taika?
Vuoden 2010 kokoelmanäyttelyssä museolla pyöri katkeamaton auringonlasku-diashow, jonka eteen oli asetettu puistonpenkki. Sillä näytti moni katsoja viihtyvän tovin. Ainakin suurikokoisina ja seinälle heijastettuina kuvat vetosivat. Sen sijaan työpöydällä kymppikuvien näppäilykoossa toistuva maisemavirta uuvuttaa kuvatutkijankin.
Piristävä poikkeus yökuvien genressä on museon kokoelmiin ostetussa Jari Silomäen Sääpäiväkirja-sarjassa vuodelta 2001. Vaikka kuvaushetki ei ajoitu keskikesään, sen asetelma muistuttaa kesäyökuvaston kaavaa: tyyneen veteen heijastuva vastarannan auringon kajo ja etualalla ihmishamoja asettuneena katsomaan maisemaa.
Sarjan kuviin Silomäki on kirjoittanut lyhyen kommentin kuvaustilanteesta tai muualla samanaikaisesti tapahtuneesta. Kuvan alla lukee käsin kirjoitettuna: Valotin tätä kuvaa kaksi tuntia, koko sen ajan jonka veljeni kanssa istuimme Unikalliolla. Joimme viinaa ja puhuimme ihmissuhteista.
Tekstin luettuamme näemme kuvan toisin. Kahden tunnin ajan aurinko on piirtänyt omaa heijastustaan, järvimaiseman maaginen hetki on jättänyt jäljen, jota voimme palata katsomaan yhä uudelleen.
Hans von Schantz: Vantaankoski, 2007
Silomäen maisemakuvassa ylittyy kameran ja filmin avulla inhimillisen näkemisen rajat. Saman ihmeen voi kokea museon kokoelmiin vuonna 2012 hankituissa Hans von Schantzin teoksissa, joissa Schantz valottaa yökuviaan pitkään ja luo vielä salamaa käyttäen yllättäviä korostuksia ja hetken jäädytyksiä. Omalla laillaan taitavia tekijöitä nämä molemmat yökyöpelit.
Kati Lintonen, tutkija
Kamera-lehti 6-7/2012
