”Kun aseman kello löi ensimmäisen kerran, tyttö meni seisomaan käytävän ikkunan ääreen. Hän hengitti junan tuoksua, raudan, kivihiilipölyn, kymmenien kaupunkien ja tuhansien ihmisten jälkeensä jättämää hajua. Matkalaiset ja heidän saattajansa työntyivät hänen ohitseen, tönivät kasseillaan ja kolleillaan. Tyttö kosketti kädellään kylmää ikkunaa ja katsoi laiturille.”
Rosa Liksom, Hytti nro 6. 2011, s. 7.
Pieni asemarakennus, lasin pinnasta heijastuvat puut, tuntemattomat kulkijat asemalaiturilla. Matkalla olemisen samaan aikaan haikea ja riemastuttava tunne.
Sakari Viika on vanginnut teokseensa Pušhkin, 2001 jotakin kaikille vierailla mailla matkanneille tuttua. Kymmenen vuotta myöhemmin kirjailija Rosa Liksom kuvaa romaanissaan Hytti nro 6 kuin tätä nimenomaista hetkeä, yksinäistä suomalaista matkalla Venäjällä.
Viika on kuvannut näkymän odottaessaan junaa Pušhkinin asemalla reilut 20 kilometriä Pietarista etelään. Suuri osa Viikan muistakin teoksista on syntynyt näin: kuvaaja on matkalla, tarkkailee ympäristöään ja tallentaa hetkiä, jotka ovat sekä tavallisia että erityisiä. Kuvissa ei ole päällekäyvää, rakennettua dramatiikkaa. Viika on valokuvauksen tradition suurten katukuvaajien perillinen. Siinä missä Liksomin venäläinen juna on täynnä karikatyyrejä ja matka saa yhtenään absurdeja käänteitä, Viika luottaa tavallisen elämän ja eteen tulevien sattumusten voimaan.
Viika kuvaa mielellään kylmään vuodenaikaan. Lehdettömät puut, paksuissa, tummissa vaatteissa kulkevat talvi-ihmiset ja harmaat sävyt ovat tämänkin kuvan elementtejä. Kylmän siniharmaa, puolipilvinen taivas ja alastomat puut ovat meille pohjoisen asukkaille tuttu ympäristö. Hiljainen, kalpea taivas on arkinen, mutta epämääräisen melankolinen näky. Väki asemalla jatkaa kulkuaan meille tuntemattomiin määränpäihinsä. Pian kameran sulkimen räpsähdettyä juna on vienyt kuvaajankin jo muualle. Kuvaan jää tiivistynyt hetki, jossa monta maailmaa risteää.
Valokuvaaja on itsekin mukana kuvassa tummana heijastuksena lasin pinnassa: tarkkailijana, joka katsoo asemaa ja sen ihmisiä monen lasin lävitse. Liksom kuvaa romaanissaan liitoksistaan natisevaa Neuvostoliittoa Siperian halki matkaa tekevän tytön silmin. Viikan teoksessa valokuvaajan hahmo muistuttaa katsojaa valokuvan subjektiivisuudesta. Näemme sen, mitä kuvaaja on valinnut meille nähtäväksi. Timo Valjakan artikkelissa Viika korostaa, että valokuva ei ole yhtä kuin sen esittämä kohde. Valokuva ei ole puolueeton dokumentti, vaikka siinä esiintyvät elementit olisivat tunnistettavia. Epäterävyys ja heijastukset rikkovat kuvan suoran esittävyyden ja johdattelevat katsojan omien tulkintojen tuntemattomille poluille.
Sakari Viikan teos tuli osaksi Erja Hannulan ja Jorma Hinkan kokoelmaa Hinkan suunniteltua Viikan ”Heavy Light” -kirjan graafisen asun. Hinkka on ollut suomalaisten valokuvateosten, muun muassa Mustan Taiteen julkaisusarjan, arvostettu luottosuunnittelija.
Anni Wallenius, tutkija, 2013
Lainaus teoksesta Liksom, Rosa. Hytti nro 6. WSOY: Helsinki 2011.
Muut lähteet:
Suomen valokuvataiteen museon intentiolomake 2013.
Valjakka, Timo. Hidas ja syvä valo. Teoksessa Viika, Sakari. Heavy Light. Musta Taide: Helsinki 2009.
