Vuonna 1950 Alppipuiston Vesilinnanmäelle avattu Suomen vanhin huvipuisto Linnanmäki on koko värikkään historiansa ajan ollut erottamaton osa helsinkiläistä kaupunkikulttuuria. Kaiken kansan ”Lintsin” luonne on kuitenkin vuoristoradan vieriessä muuttunut.
Alkuaikojen Linnanmäki oli erityisesti nuorten aikuisten ja varttuneemman väen kohtauspaikka. Raskaiden sota-aikojen jälkeen huvipuisto tarjosi kaivattua huolettomuutta ja suuren maailman meininkiä tulevaisuuteen katsoville kaupunkilaisille. Siellä nautittiin varieteetähtien ja nuorisoidoleiden esityksistä, pelattiin huvipuistopelejä ja maisteltiin tikun päästä outoa vaaleanpunaista sokerihöttöä. Karusellissa käytiin jos seuranpidolta ehdittiin.
Menneinä vuosikymmeninä Linnanmäen ylivoimainen vetonaula oli vuonna 1951 avattu vedenneitohalli. Vedenneitopelissä uimapukuihin sonnustautuneet nuoret naiset asettuivat tasanteelle, josta pelaajat palloa heittämällä yrittivät heidät pudottaa. Pallon osuessa maalitauluun vedenneito loiskahti alla olevaan vesialtaaseen iloisesti kiljahtaen. Vähäpukeisina esiintyneet naiset olivat 1950- ja 1960-luvuilla varsinainen sensaatio. Vedenneitohalli herätti runsaasti paheksuntaa, mutta silti pelaamaan suorastaan tungeksittiin. Kävipä presidentti Urho Kekkonenkin nakkaamassa palloa – ja osui kolmannella heitolla. Tasa-arvon nimissä ja naisasiakkaiden pyynnöstä laveteilta pudotettiin 1970-luvulla myös miehiä. Kaikkia ei miellyttänyt vedenneitojen rohkea tyyli, ja 1970-luvun lopulla feministiliike alkoi kritisoida toimintaa. Vastustuksesta johtuen viimeiset vedenneidot putosivat telineiltään sulokkaasti pärskähtäen vuonna 1980.
Kalle Kultala, Linnanmäen huvipuisto, 1960-luku. Suomen valokuvataiteen museo
Linnanmäestä löytyy runsaasti kuva-aineistoa niin valokuvakokoelmista kuin kotialbumeista, onhan puisto ihanteellinen miljöö niin aurinkoisille lomaotoksille kuin taiteellisemmille kaupunkikuvillekin. Lehtikuvaaja Kalle Kultala oli keskeisesti mukana ikuistamassa sodanjälkeisen Suomen kehitystä. Huvipuistokuvissaan Kultala onnistui vangitsemaan 1950- ja 60-lukujen Linnanmäen taian, mutta samalla ilon ja jännityksen lomasta pilkahtelevan surumielisyyden. Lavetilla minä hetkenä hyvänsä koittavaa upotustaan odottava vedenneito yrittää urheasti hymyillä, mutta onnistuu verkon taakse eristettynä näyttämään lähinnä pelokkaan tylsistyneeltä ainaiseen kastumiseensa. Iskelmätähden konsertin alkua maailmanpyörän edessä vartovat neitoset taas näyttävät, että taannoin huvipuistoon tultiin korkokengät jalassa ja kuontalo niin ojennuksessa, ettei kovinkaan karusellikyyti sitä hetkauttaisi.
Kalle Kultala, Linnanmäen huvipuisto, 1960-luku. Suomen valokuvataiteen museo. Pimenevässä illassa hohtava Helsinki-pyörä tuli Linnanmäelle vuonna 1964.
Varietee-esitysten ja vedenneitojen kultakauden jälkeen Linnanmäki on panostanut erityisesti itse laitteiden kehitykseen ja huvipuistosta on tullut lapsiperheiden suosikkikohde. Uusimmat mullistukset koskevat nimensä puistolle antanutta vesilinnaa, josta suunnitellaan tehtävän ”elämyksellinen pysäköintitalo”. Suojellun rakennuksen muokkaaminen vaatii ensin kuitenkin asemakaavamuutoksen, samoin kuin Linnanmäen vieläkin elämyksellisemmät laajentumishaaveet Olympiastadionille päin. Myllerryksen keskellä voinee kuitenkin luottaa siihen, että vuodesta toiseen, kieppuupa huvipuiston tulevaisuus ympäri tai ämpäri, jarrumiehet kapuavat telineilleen, vaunu nytkähtää liikkeelle ja vuoristorata natisee, vaan ei napsahda.
Rosa Kuosmanen, museoharjoittelija
