I. K. Inha – suomalaisen valokuvataiteen pioneeri

Daniel Nyblin, I.K. Inha, 1887. Suomen valokuvataiteen museo. Kuvaa on rajattu.

Suomalaisen valokuvataiteen pioneeri Into Kondrad Inha, alk. Konrad Into Nyström, (12.11.1865–3.4.1930) oli valokuvaaja, tietokirjailija ja toimittaja, joka tallensi kamerallaan itsenäisyyttä kohti matkaavan Suomen kulttuuri- ja luontomaisemia, kyliä ja kaupunkeja sekä elinkeinoja.

I.K. Inha oli tutustunut valokuvaukseen jo lapsena isänsä opastuksella aikana, jolloin käytössä oli märkälevytekniikka. Tuolloin elettiin suomalaisen valokuvauksen nk. apteekkariaikaa, jolloin valokuvaus ei vielä ollut joka ihmisen ulottuvilla.

Välitöntä kuvan kehittämistä edellyttävä kuvanvalmistustekniikka ja siihen liittyvä runsas välineistö, filmimateriaalin herkkyysongelmat ja kameroiden suuret koot ja kalleus rajoittivat maisema- ja ulkokuvauksen lähinnä vain ammattilaisten ja asiaan perehtyneiden alan harrastajien piireihin.

Ulkoilmakuvausta helpottava kuivalevytekniikka levisi Suomeen 1880-luvulta alkaen, jolloin esimerkiksi maisemavalokuvauksessa tärkeä valotusajan pituus lyheni viidennekseen entisestään.

Inha lähti opiskelemaan valokuvausta ammattimielessä kuivalevytekniikan yleistyessä Euroopassa. Hän aloitti 1889 Etelä-Baijerissa Grönenbachissa W. Cronenbergin valokuvausoppilaitoksessa, mutta ei ollut tyytyväinen siellä annettavaan opetukseen ja jatkoi 1890 Wienissä E. Jaffe & A. Albertin ateljeessa.

Opiskelumatkaltaan Inha palasi Suomen suuriruhtinaskuntaan aikana, jolloin kansallismieltä nostatti ns. postimanifestin säätäminen ja maisemakuvaa sitoutettiin yhä voimakkaammin kansallisiin ideoihin. Inha oli suunnitellut jo opiskelumatkallaan järjestelmällistä Suomen maisemadokumentointia.

Kajaani, Ämmäskoski. Suomen valokuvataiteen museo.

Toive näytti osaksi toteutuvan, kun valokuvaaja K. E. Ståhlberg (1862–1919) palkkasi Uudessa Suomettaressa tuolloin ulkomaantoimittajana työskennelleen Inhan tämän ensimmäiselle kuvausmatkalle 1892 Pohjois-Pohjanmaalle ja Lappiin. Kansallisia painotuksia toi projektiin sen toinen rahoittaja, 1887 perustettu Suomen Matkailijayhdistys, jonka toiminta-ajatusta kuvasi hyvin yhdistyksen motto: ”Isänmaan tuntemus on isänmaan oikealla tavalla rakastamisen ensimmäinen ehto”.

Pohjoisesta alkanut Inhan laaja maisemakuvaustyö jatkui parin vuosikymmenen aikana eri puolilla maata. Tuloksena ei ollut yhteen koottu, kattava Suomenniemen dokumentaatio, mutta jos tänä päivänä koko Inhan säilynyt valokuvatuotanto koottaisiin yksiin kansiin, paljon ei puuttuisi. Inha itse on väittänyt käyneensä lähes jokaisessa maan pitäjässä.

Inhan 1800-luvun lopulla tehtyjen kuvausmatkojen yksi päämääränä oli myös tuottaa mahdollisimman hyvin kaupaksi menevää maisemakuvaa ostokykyiselle yleisölle, joka ei esimerkiksi Lapista ollut nähnyt 1890-luvun alkuun mennessä kuin lähinnä keskieurooppalaisen voyage pittoresque -kirjallisuuden tyyliin laadittuja romanttisia piirroksia ja muutamia maalauksia.

Inhan ensimmäisen kuvausmatkan aikaan maisemavalokuvat levisivät yleisön tietoon aluksi ennen kaikkea studioiden näyttelyiden ja kuvamyynnin kautta. 1800-luvun loppupuolen kansallismielinen kirjoittelu ruokki yleisön maisemannälkää, ja 1890-luvun alkaessa suomalaisyleisölle tarjottiin ostettavaksi kasvava määrä maisemavalokuvia.

Esimerkiksi vuonna 1890 Daniel Nyblinin myymälässä oli ollut myyntinäyttelyssä esillä yli 200 maisemavalokuvaa eri puolilta Suomea, ja kolme vuotta myöhemmin Ståhlberg esitteli lähes tuhat valokuvaa. Kuvia ostettiin pääosin yläluokan ja porvariston kotien seinille, ja niistä tehtyjä postikortteja levisi vuosisadan vaihteeseen tultaessa kymmeninä tuhansina kappeleina. Lähettäessään Inhan kameroineen pohjoiseen Ståhlberg kiirehti mukaan tähän maisemakuvakauppaan, joka myös omalta osaltaan edisti kansallisideoihin liittyvien
maisematulkintojen leviämistä.

Porvoo, tarkka kuvausvuosi tuntematon, 1910-luku. Suomen valokuvataiteen museo.

Inha julkaisi maisema- ja kaupunkivalokuviaan laajasti Finland i bilder – Suomi kuvissa -kuvateoksessaan, joka ilmestyi aluksi erillisinä vihkoina (1895–1896). Seuraava laaja maisemakuvasto sisältyi Inhan Suomen maisemia -kirjan toiseen painokseen (ensimmäinen 1909 ja toinen kuvallinen painos 1925), lisäksi häneltä ilmestyi kuvitettu Kalevalan laulumailla -kirja (ensimmäinen 1911 ja toinen painos 1921) ja hänen valokuviaan julkaistiin myös paljon Kansanvalistusseuran kalentereissa, joihin hän myös kirjoitti ahkerasti. Inhan valokuvia sisältyi myös Uudessa Suomettaressa julkaistuihin lehtiartikkeleihin sekä Inhan toimittamaan Tiede ja elämä -lehteen(1918–1922) ja Kyläkirjaston kuvalehden B-sarjaan.

I. K. Inha Vienan Karjalan matkan aikoihin n. 1894. Suomen valokuvataiteen museo.

Inha valokuvasi aktiivisimmin vuosien 1892–1915 välisenä aikana. Varsinaiset laajat maisemakuvausmatkat ajoittuvat jakson alkupuolelle. Vienan Karjalan matkallaan vuonna 1894 Inha kuvasi muusta valokuvatuotannostaan poikkeavan materiaalin, jonka näkökulma oli vahvasti kansatieteellinen; se käsittää muun muassa runsaasti miljöömuotokuvia alueen asukkaista.

I. K. Inha: Uhut, Anni ja Hoto. Uhtua, Vienan Karjala, 1894. Suomen valokuvataiteen museo.

Inhan valokuvatuotanto

Inhan eri arkistoihin ja kokoelmiin jakautuvan valokuvatuotannon arvioidaan käsittävän tällä hetkellä yli 2000 alkuperäistyötä.

I. K. Inhan valokuvat voidaan jakaa tutkija Jukka Kukkosen mukaan seuraaviin ajallisiin jaksoihin. (Lukumäärätiedot perustuvat nykyiseen arvioon säilyneiden negatiivien tai alkuperäisvedosten määrästä):

1880-luvun loppupuoli
- Opiskeluajan valokuvat Keski-Euroopasta ja Virtain perhe- ja maisemakuvat
- 200–300 negatiivia tai vedosta

1890-luvun alkupuoli
- K. E. Ståhlbergin tilaamat maisemasarjat ja Vienan Karjalan kuvasto
- 500–700 negatiivia tai vedosta

1890-luvun loppupuoli
- Finland i bilder – Suomi kuvissa -julkaisun aineisto, Kainuun tervanpolton valokuvat, Oulujoki-sarjat ja Suomen maatalous -kuvasto
- 600–700 negatiivia tai vedosta

1900-luvun alkupuoli
- Karjalohjan, Päijänteen, Virtain ja Lohjan valokuvat, Helsingin kaupunkikuvat
- 700–1000 negatiivia tai vedosta

Inhalta ei ole säilynyt kattavia kuvauspäiväkirjoja, kuvausmatkojen ajoitukset on tehty lähinnä hänen Suomen maisemia käsittelevien artikkeliensa ja Atelier Apollo Oy:n kuviin painettujen merkintöjen sekä kirjeenvaihdon perusteella. 1800-luvun lopun maisemavalokuvasarjoissa kuvaamot merkitsivät yleensä kuviin, osaksi tekijänoikeudellisista syistä, kuvaamon, kuvauspaikan, kuvausajan ja useimmiten myös kuvaajan nimen.

Inhan valokuvatuotanto on jakautuneena moniin eri arkistoihin, suurin osa siitä löytyy Museoviraston valokuvakokoelmista ja Suomen valokuvataiteen museon kokoelmista. Lisäksi tärkeitä arkistoja ovat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkiston kuva-arkisto Vienan Karjalan kuvaston osalta sekä Inhan veljenpojan tyttären Aamu Nyströmin yksityiskokoelmat, jotka sisältävät Inhan nuoruuden ajan, opiskelumatkojen ja perhepiirin kuvastoa.

Inhan kuvia sisältyy myös moniin maakuntamuseoiden arkistoihin kuten Pirkanmaan maakuntamuseon ja Kuopion sekä Lohjan museoiden kuva-arkistoihin. Myös Åbo Akademin kuvakokoelmissa on Inhan tuotantoa. Tuorein julki tullut Inhan kuvasto sisältyy Kansallisarkiston Suomen maantieteellisen seuran kuvakokoelmiin. Kuten valokuvatuotannolle on tyypillistä, eri arkistoista on runsaasti samoja otoksia usein erilailla vedostettuina.

Finland i bilder – Suomi kuvissa -valokuvateos

I.K. Inha, Punkarju, 1892–1895. Suomen valokuvataiteen museo.

Finland i bilder – Suomi kuvissa oli Inhan vuosina 1895–96 julkaisema laaja maisemateos. Se on monessa mielessä yksi 1800-luvun lopun suomalaiskansallisen projektin avainjulkaisuja, jossa ensimmäisen kerran esitellään tässä laajuudessa valokuvattua suomalaista luontomaisemaa. Se on myös ensimmäinen suomalainen kuvateos, jossa luontovalokuvia sitoutetaan vahvasti kansallisaatteellisiin ideoihin.

Finland i bilder – Suomi kuvissa -kirja muodostui alunperin 11 kuvavihkosta ja siitä kertyi kokonaisuudessaan 176 kuvan teos. Inhan enimmäkseen omista valokuvistaan kokoama aineisto painettiin kohopainolaatta- eli autotypiamenetelmällä, joka oli tuolloin ollut käytössä vasta noin 15 vuoden ajan. Autotypialaatat valmisti Angerer & Göschl -laattalaitos Wienissä. Kirjan kuvalaatat tuhoutuivat toisen maailmansodan aikana.

Kirja yhdistää edeltäjiensä romanttista, topeliaaniseksi luonnehdittua laatukuvamaisuutta modernin ajan henkeen. Luontoaiheet liittyvät sen kertomuksissa yleensä teollistumisen, matkailun ja kaupungistumisen mielikuviin. Luontoympäristön merkityksellistämisessä tärkeimmiksi nousevat hyötynäkökulmat, johtavana sisällöllisenä kysymyksenä on snellmanilainen pohdinta siitä, kuinka ihminen ja kulttuuri kaikkinensa voi hyötyä luonnosta. Tässä arvoasetelmassa luontomaisemaa arvioidaan kaupunkilaisen tai matkailijan silmin.

Se tarjoaa viehättäviä näköaloja tai hupaisia kohteita kävelyretkille, vaikka tällainenkin luontoympäristö esitellään myös kasvavan teollisuuden käyttövoimana.

1800-luvun lopulla vahvistuva suomalaismaiseman kuvallinen kaanon asettuu Finland i bilder -kirjassa suomalaisen maisemavalokuvan kaanoniksi. Vesiaiheet ja erityisesti lintuperspektiivistä nähty vesimaisema saavat julkaisussa pääroolin. Ylhäältä kuvattua vesinäkymää valokuvaaja tuntuu etsineen jokaisen mahdollisen kohteen äärellä. Samaa kaavaa pyritään toteuttamaan myös saaristoaiheisissa kuvissa, joissa muuten liikutaan kansalliskuvastossa vähemmän nähdyillä seuduilla ja joissa tämä kuvakulma ei aina tee oikeutta maisemalle. Saaristomerestä tulee kallioiden ja puuston ympäröimä, järvinäkymiä muistuttava kuvasarja.

Ilmaisultaan Finland i bilder muodostaa kahden aikakauden rajalle asettuvan sekoituksen, jossa modernistuvaa kansallisvaltiota hahmottava aiheisto yhdistyy perinteiseen, pittoreskiin maisemasommitteluun ja laatukuvatraditioon. Wienissä valmistettujen kuvalaattojen vahva retusointi on paikoin niin silmiinpistävää, että varsinaisen valokuvan sävyjä ja kontrasteja ei enää tunnista; erityisesti varjokohtia on käsitelty voimakkaasti. Tämä voimakas retusointi tulee esiin erityisesti ihmiskuvissa. Maisemakuvissa varjojen ohella taivaalle on retusoitu poikkeuksetta pilviä, jotka vielä tuon ajan vedostustekniikassa jäivät yleensä ylivalottuneina näkymättömiin.

Korjailut kuvalaatoissa synnyttivät Inhan maisemakuvastoa myöhemmin arvioivien valokuvaajien puheissa epävalokuvamaisia piirteitä, mutta aikalaisten suhtautumista kuviin ohjasivat vielä maisemataiteen tradition katsomistavat. Esimerkiksi Juhani Aho ihasteli Uudessa Kuvalehdessä erityisesti sitä, kuinka vihkojen "kuvat ovat paikoin niin onnistuneet, että niitä voisi pitää valokuvina ei luonnosta vaan tauluista". Uusi painomenetelmä, autotypia, vaikutti olevan vielä kirjan tekijöillekin tuntematon, koska vihkojen esipuheessa kustantajat sanovat kirjan kuvien painotekniikkaa luonnehtiessaan: ”autotypiat valmistetaan valokuvain mukaan”. Autotypian rasteritekniikallahan painotyö tapahtuu suoraan valokuvasta tehtävän rasterin kautta eikä kaivertaen, kuten aiemmissa tekniikoissa. Ilmaus valokuvain mukaan tuntuu enemmänkin siltä kuin kuva edelleen kaiverrettaisiin valokuvaa jäljentäen. Myös Finsk Tidskriftissä August Ramsay puhuu kuvista tauluina ja toteaa, että teoksessa on käytetty oikeita valokuvia ja retusointi tehty säästeliäästi ja valokuvia kunnioittaen.

Finland i bilder -kirjaa ei ollut tarkoitettu vain paikallisten asukkaiden kansallismielen nostattajaksi. Esikuvana toimi Suomi 19:llä vuosisadalla -teos, jonka kuusikielisistä painoksista ruotsin-, saksan- ja englanninkieliset myytiin parissa vuodessa loppuun. Edeltäjänsä lailla myös Finland i bilder pyrki vakuuttamaan kansainvälisen sivistyneistön Suomen kansallisesta kypsyydestä, sen modernista teollisuudesta ja kauniista luonnosta, jonka erityisyyttä esiteltiin nyt ensimmäisen kerran valokuvin näin monipuolisesti samoissa kansissa. Päivälehti raportoi 14.1.1896:

Suomi kuvissa näyttää voittavan ansaittua huomiota. Ruotsalainen Aftonbladet sanoo, kerrottuaan teoksen vaihtelevasta sisällöstä mm., että tämä teos on uusi todistus siitä tarmosta, jolla itäinen naapurikansamme koettaa saada maataan tunnetuksi ja rakastetuksi. Tuo loistava Suomi 19:llä vuosisadalla on tähän saakka paras ilmiö siitä harrastuksesta. Suomi kuvissa ei kilpaile mainitun teoksen kanssa, mutta tulee ensimmäisestä vihosta päättäen täyttämään tehtävänsä kaikella kunnialla.

I. K. Inha: Valokuvaus matkoilla

"Valokuvain ottaminen ja valmistaminen on tätä nykyä niin yksinkertaista, että siihen vähällä harjoituksella oppii ken hyvänsä. Siihen kuuluvain koneiden ja tarpeiden hinnat ovat samalla käyneet niin halvoiksi, että ne eivät kysy kovin suuria rahallisia uhrauksia. Kummako siis, että tämä sportti tai huvitus, miksi sitä sanoisi, on käynyt niin suosituksi ja yleiseksi."

Varahvontta Lesonen virittää polvillaan pyssyjä karhun haaskalla apunaan K.F. Karjalainen. Vienan Karjala, 1894. Suomen valokuvataiteen museo.

Kesällä on monellakin joutilasta aikaa tämmöiseen kokeilemiseen ja valokuvauskone on käynyt tavalliseksi seuralaiseksi turistimatkoilla. Mikä onkaan hauskempaa, kuin sillä tavalla panna muistoon, mitä kaunista tai mieltä kiinnittävää on matkalla nähnyt. Onnistuneet otokset tuottavat kauan mielihyvää laatijalleen, ja huonommatkin ovat jäljestäpäin tehokkaana apuna muistille, verestäen siihen painuneita kuvia.

Mutta näiden harrastajain työstä on myös yleistä hyötyä, se kun laajentaa tietoja kotimaasta. Kuinka suurta arvoa siihen pannaan tieteellisissäkin piireissä, sitä todistaa valokuvain keräys, jonka on pannut toimeen Suomen maantieteellinen seura. Taiteellisessa suhteessa taas lukuisain harrastajain valokuvaileminen kehittää heidän ja samalla suuremmankin yleisön taideaistia suuressa määrässä.

Ne ”alkuajat”, jolloin amatöörit kuvasivat mitä vaan eteen sattui ensinkään ajattelematta, että kuvalta vaaditaan jonkinlaista arvoa, alkavat jo meilläkin olla takanapäin. Yhä suuremmiksi käyvät nyt vaatimukset sekä itse teon että erittäinkin kuvain sisällyksen suhteen. Tyhjät maisemat, irvistävät naamat, idioottimaiset henkilökuvat alkavat ilahduttavassa määrin vähetä kokoelmista.

Semmoisilla amatööreillä, jotka eivät ole koneen kera matkustaneet, on ehkä jotain opittavaa niistä kokemuksista, joita tämän kirjoittaja on saanut matkoillaan. Seuraavassa julkaisen niistä muutamia, ottaen sieltä täältä, miten muistoon johtuvat. Ne ovat vaan osviittoja, jotka välttämättä vaativat jonkun valokuvauksen oppikirjan täydennystä.

Suuri osa niistä lukemattomista parannuksista, joita valokuvauksen alalla on viime aikoina tehty, tarkoittaa niin keveäin ja yksinkertaisten koneiden ja tarpeitten saamista matkailijalle kuin suinkin. Hänellä onkin nyt melkein loppumaton vara valita.

Yleisesti nämä koneet voipi jakaa kolmeen luokkaan, ns. käsikoneisiin, jalustallisiin koneisiin ja näiden välimuotoon, so. semmoisiin koneisiin, joita voi käyttää sekä ilman jalustaa että jalustan kanssa. Useimpiin tarkoituksiin sopivat nämä viimeksi mainitut, vaikka ne rakenteeltaan ovat monimutkaisempia ja tavallisesti myös kalliimpia.

Matkalle aikova olkoon nyt ensinnä selvillä siitä, mikä näistä muodoista hänelle parhaiten soveltuu.

Käsikoneet ovat aiotut etupäässä pikakuvia varten. Levykoko on tavallisesti 9x12 cm tai pienempi. Sitä kokoa varten voidaan valmistaa erittäin voimakasvaloisia linssejä, joilla pilvisellakin säällä voipi ottaa pikakuvia.

Käsikamerain vahvin puoli on eläväin kohtausten kuvaaminen, ja siihen ne ovatkin erinomaisia. Pikasulku ennättää kiinnittää levyyn nopeankin liikkeen. Kaduilla, laivoilla ja yleensä ulkona väkiliikkeessä ne ovat kaikkia muita koneita etevämmät siitä syystä, että ne eivät herätä huomiota, ja että ne ovat valmiit millä hetkellä hyvänsä kuvansa ottamaan.

Niiden käytäntö tuntuu yksinkertaisimmalta, mutta itse asiassa se on varsin vaikea. Himmeätä lasia kun useinkaan ei ole, niin on aina suuremmassa tai vähemmässä määrin sattuman nojassa, mitä levylle tulee ja millä tavalla. Vaikeuksia tuottaa myös läheisten esineiden kuvaaminen, koska polttoväli usein on asetettava silmämitan mukaan. Alituisen valppautensa kautta kehottavat ne näpäyttämään jos mitä; ja niitä sen vuoksi käytetäänkin turhanpäiväisiin enemmän kuin muita koneita.

Kuusamo, Paanajärvi, 1892. Suomen valokuvataiteen museo

Maisemain valokuvaamisessa on tarpeen himmeä lasi ja vakava jalusta ynnä kamera, jota tarpeen mukaan voi pidentää ja lyhentää, ja jossa himmeätä lasia saattaa muutella eri asentoihin. Tämmöisistä koneista ovat ehkä käytännöllisimmät ja huokeimmat ne, jotka englantilainen Lancaster yhtiö valmistaa. Haittana on niillä kaikilla se seikka, että niiden esilleottaminen ja asettaminen vaatii paljon aikaa ja vaivannäköä.

Useimpia etuja tarjoavat uudet ”Folding Kodak’ien” tapaiset käsikamerat, joissa niukimmassa koossa on kaikki mitä tarvitsee. Niiden arvokkaimpia etuja on, että ne ottavat niin vähän tilaa, ja että ne niin nopeaan ja vähällä vaivalla joutuvat kuvan ottoon. Monimutkaisen ja kekseliään koneiston vuoksi vaatii niiden käyttäminen kuitenkin paljon huoltaja tarkkaavaisuutta. Sen sijaan tarjoavat ne palvelustaan joka paikassa, joko käsikoneina vilkkaassa väkiliikkeessä, tai jalustallisina maisemia kuvattaessa.

Joka matkalle lähtee, päättäköön siis ensinnä, minkälainen kone hänen tarkoitukseensa parhaiten soveltuu. Mitä levykokoon tulee, niin on 9x12 cm riittävä pikakuviin liikkuvista aiheista, kuin sitä vastoin maisemia kuvattaissa tyydyttäviä tuloksia ehkä ei saavuteta pienemmillä levyillä kuin 12x16 ja 13x18 cm. Sen kokoisia kameroita onkin verraten helppo vielä mukanaan kuljettaa.

Jos nyt olemme selvillä siitä, minkälaisen koneen ostamme, niin tulee meidän päättää, kehitämmekö levyt matkalla, vai jätämmekö tämän työn kotia. Jälkimmäinen menettely on tietysti mukavampi, koska siten pääsemme kuljettamasta mukanamme kehitystarpeita, ja nykyiset levyt kyllä varsin hyvästi säilyttävät kuvansa pilaantumatta pari kolmekin kuukautta.

Vaan joka pyrkii mitä parempiin tuloksiin, se kyllä tekee viisammin, jos ottaa mukaansa levyjen kehitykseen kuuluvat astiat ja tarpeet, vaikka valokuvaajan kuormasto sen kautta melkoisesti lisääntyy. Tottuneinkaan valokuvaaja ei aina saata arvata kuinka paljon levyt kulloinkin vaativat valon vaikutusaikaa, ellei hän tuon tuostakin saa levyä kehittää. Hyvin useata, joka on palannut vaivalloisilta retkiltä ja tuonut mukanaan arvokkaan kokoelman kehittämättömiä kuvaotoksia, on kotona odottanut ikävä pettymys – monesti on ehkä suurin osa kuvista syystä tai toisesta mennyttä kalua.

Joka huvikseen näpäyttelee matkan varrelta sitä ja tätä, sille ehkä on turha ottaa kehityskuormastoa mukaansa. Joka taas tekee vakaampaa työtä ja aikoo valokuvaamisessa onnistua, se kehittäköön levynsä matkalla ja niin pian kuin suinkin sen jälkeen, kun on ne valottanut. Eivätkä ne kehitystarpeet enää niin suunnattomasti painoa lisää, jos nimittäin matkaan otamme ainoastaan sen mikä on välttämättömintä ja siitä keveimmän, mitä on saatavana. Jos käytämme pyrogalluskehittäjää, niin tarvitsemme:

Pyrogallushappoa, natriumsulfidia, soodaa, fiksausnatronia (esim. hapanta, hienoksi jauhettua, joka helposti sulaa).

Parasta on jo kotona reseptien mukaan punnita kaikki pieniin annoksiin, esim. se määrä pyrog. happoa, joka menee parin kolmen levyn kehittämiseen, ynnä sitä vastaavat määrät muita kemikaalioita. Punnitut määrät kääritään kukin omaan vahapaperipalaseensa ja yhteen kuuluvat pienet kääröt suurempaan yhteiseen, joka siis sisältää kaikki, mitä kerralla tarvitaan.

Pyrogalluskehittäjän sijaan voipi myös käyttää metolia tai amidolia; näitä voipi ostaa lasiputkissa, jotka sisältävät pieniä eriä valmiiksi punnittuina. Hyvin yksinkertaista on myös rodinal, joka on nesteenä pulloissa, ja joka veteen sekotettuna antaa valmiin kehittäjän. Pyrogallus on kuitenkin taatumpi näitä kehittäjiä ja edullisempi käyttää syystä, että pyrogallushapon, vesimäärän ja soodan keskinäistä suhdetta muuttamalla saattaa kehittää levyn jyrkemmäksi tai vienommaksi. (Normaalia suurempi pyromäärä tekee kuvan jyrkemmäksi, normaalia suurempi soodamäärä vienommaksi. Jos vähennämme vesimäärää, niin vaikuttaa kehittäjä pontevammin, vettä enentämällä lievemmin ja vienommin).

Erittäin tärkeä virka on kehityksessä hidastajalla, jona pyrogalluksen kanssa tavallisesti käytetään bromkalia. Sillä voipi levystä saada kalun, vaikka se olisi saanut 200 kertaa enemmän valoa, kuin olisi tarvinnut. Sitä on aina pidettävä käsillä pienessä tippapullossa.

Pieni vaaka on hyvä olemassa, vaikka jo olisimmekin punninneet kaikki valmiiksi; esim. semmoinen, jossa ei ole irtonaisia punnuksia, vaan jossa painopäinen vipu toimittaa niiden virkaa.

Vannoja tarvitaan vähintään kaksi, toinen kehitystä, toinen fiksausta varten. Selluloiidista valmistetut ovat kepeimmät ja samalla ne ovat varsin lujat. Huuhtomista varten voi käyttää kaikenlaisia astioita, mitä sattuu olemaan saatavissa. Kehitysnesteitä varten tarvitsemme vielä pari pulloa, ynnä nesteiden mittaamiseksi mittalasin. Hyvä on näiden ympärille varustaa jonkinlaiset kotelot, jotta ne papereihin käärimättä ovat heti valmiit arkkuun pantaviksi.

Siinä on kaikki, mitä kehitykseen välttämättä vaaditaan. Jos nämä tavarat sievästi kootaan keveään laatikkoon niin ne eivät vie suurta tilaa, eivätkä kovin paljoa paina. Paras on pitää ne erillään kaikista muista matkatavaroista omassa osastossaan, siten säästyvät monet etsimiset ja kapsäkin mylläykset.

Mitä nyt levyihin tulee, niin sietää niiden valinta tarkkaa punnitsemista. Matkalle ottakoon jokainen niitä levyjä, joilla hän on oppinut työskentelemään. Se on ensimmäinen ja paras sääntö. Mutta eivätkö ns. filmsit ole käytännöllisemmät, ne kun ovat monta vertaa keveämmät kuin lasi eivätkä säry?

Tähän kysymykseen on vaikea vastata. Kaikista ponnistuksista huolimatta ei nimittäin vielä ole keksitty filmsiä eli lehteä, jolla olisi samat edut kuin lasilevyllä. Kodakeissa ja niiden kaltaisissa koneissa käytetään rullakasetteja, joissa parin kolmen levytusinan mittainen filmsi kiertää rullalta toiselle sen mukaan kun kuvia otetaan. Näiden käytäntö on kuitenkin monella tavalla hankalaa. Otoksien irtileikkaaminen rullista, jonka tietysti tulee tapahtua pimeässä, on työlästä monimutkaisen koneiston vuoksi, ohuita gelatiinilehtiä ei ole läheskään niin mukava kehittää kuin lasilevyjä, usein ovat filmsit vähemmin herkkiä kuin lasilevyt, tai ovat ne pilaantuneita ja antavat epätasaisia kuvia jne. Viime aikoina on alettu valmistaa selluloiidilehtiä, joiden päälle valonarka emulsiooni on pantu ja niitä käsitellään aivan kuin lasilevyä. Niillä lienee parempi tulevaisuus. Vaan vielä luottaa ainakin tämän kirjoittaja enimmin lasiin, vaikka se onkin niin liiaksi painavaa.

Tavalliset bromihopealevyt kuvaavat värien loistavuuden hyvinkin toisella tavalla, kuin silmä ne huomaa. Sininen, joka silmälle on verraten tummaa, vaikuttaa levyyn erittäin voimakkaasti ja esiintyy valokuvassa paljon valkoisempana, kuin sen suhteellisesti pitäisi; keltainen ja punainen sitä vastoin ynnä viheriä tulevat valokuvassa paljon tummemmiksi, kuin miltä ne silmälle näyttävät.

Virrat, 1914–1915. Suomen valokuvataiteen museo

Tämä nurja asianlaita on muun muassa maisemavalokuvauksessa suureksi haitaksi. Se tekee esim., että taivas pilvineen tavallisesti menee aivan umpeen valkoiseksi pinnaksi, että lehtimetsät ja nurmet esiintyvät kovin mustina jne. On kuitenkin keksitty keino sen auttamiseksi. Värjäämällä levyt muutamilla punaisilla väreillä (tavallisesti eosiinilla tai erytrosiinilla) sekä käyttämällä keltaisia laseja objektiivin edessä saadaan värien valoarvo jotakuinkin samaksi kuin se silmälle esiintyy. Sinisen masentamisesta on seurauksena, että maisemissa etäisyydet, viheriät metsät ja taivaalla pilvet tulevat erinomaisen kauniisti esille. Tätä menettelyä on kaikin tavoin pidettävä erinomaisena edistyksenä maisemavalokuvauksessa. Sen haittoja ovat värjättyjen levyjen lyhyt kestävyys ja valotusajon pidentyminen monenkertaiseksi. Ne älkööt kuitenkaan pelottako sitä käyttämästä. Kaupassa olevista ortokromaattisista levyistä kuitenkin suuri osa on hyvin vähän ortokromaattisia, antaen keltaisen lasin kanssa vaan epätyydyttäviä tuloksia. Varminta lienee itse värjätä levyt ohjeiden mukaan, joita useimmissa valokuvauksen oppikirjoissa on julkaistuina. Myytävistä levyistä vastaavat mielestäni Perutzin parhaiten tarkoitustaan.

Punainen lyhty on kiusankappale, joka tuottaa melkein loppumatonta harmia. Kepein ja paras lyhty syntyy punaisesta kankaasta, jota valokuvatarpeiden kaupoissa on myytävänä. Käännämme sitä kappaleen puolenmetrin korkuiseksi tötteröksi niin että syrjät menevät jonkun matkaa päälletysten ja liitämme kankaan reunat parilla nuppineulalla kiinni toisiinsa. Tötterö asetetaan pöydälle seisomaan, sen sisälle palava vahastaapeli tai steariinikynttilä ja päälle pannaan kappale samaa punaista kangasta, lakkipeltiä tai muuta semmoista. Rakoja aina jää sen verran, että liekki saa tarpeeksi ravintoa; niistä usein myös pääsee ulos joku verta valoa, joka ei kuitenkaan haittaa, ellei vuoto ole kovin suuri ja ellei valo pääse suoraan levyyn vaikuttamaan.

Entäs laboratoori? Kesäiseen aikaan on meillä tosiaan joskus vaikeanlaista saada sopivaa pimeätä paikkaa, missä levyt kehittää, etenkin kun yötkin ovat niin valoisat, että luonnon pimeyttä ei ole käytettävänä. Tätä vaikeutta ei kuitenkaan ole olemassa muualla kuin kaupunkipaikoissa, sillä maalla saa riihistä ja saunoista kelvolliset laboratoorit vähällä vaivalla. Molemmat ovat sisältä tavallisesti nokimustat, ja jos seinissä, laipiossa tai ovessa onkin rakoja, niin ei niistä vuotava valo haittaa, kun se ei pääse seinistä heijastumaan. Kun vaan varotaan, että suoranaista valosädettä ei pääse levylle, niin sietää laboratoori kyllä pieniä rakoja. Semmoisessa laboratoorissa, johon tulee arveluttavan paljon valoa, on paras panna levy kehitysvannaan jonkun penkin tai muun esineen varjossa ynnä siellä kaataa kehittäjä levyn yli; heti kun levy kastuu, on se monta vertaa vähemmän herkkä valolle kuin kuivana. Kehittäessä voipi vannaa aina nostaa punaisen lampun eteen levyn tarkastamiseksi ja jälleen panna takaisin varjoon, jos huoneessa on niin paljon valoa, että se vieläkin olisi haitaksi. Ortokromaattisia levyjä on ainakin näin kehitettävä, sillä ne eivät siedä punaistakaan valoa kuin aivan vähäisen.

Saunaa ja riihtä toisiinsa verrattaissa on edellisellä se etu, että se tavallisesti on järven rannalla ja huuhdevesi sen vuoksi on lähellä saatavana. Mutta riihi on kuivempi ja muutoin mieluisempi olopaikka, vaikka sitä usein on vaikeampi tukkia.

Levyjen vaihtamiseksi on paras laatia mustasta kankaasta tai nahasta vaihtopussi, jossa käsivarsia varten on reiät. Tämmöisen säkin rakenne on useimmissa oppikirjoissa kerrottuna. Säkki säästää paljon huoneentukkimisvaivaa ja siitä on se etu, että ulkonakin, taipaleella, on mahdollista muuttaa levyjä. Yhteydessä tämän kanssa mainittakoon, että levyjä ei ole hyvä pitää kaseteissa enemmän kuin yhden päivän, koska ne ilman vaikutuksesta helposti pilaantuvat. Tämä koskee etenkin ortokromaattisia levyjä, jotka kaikin puolin ovat monta vertaa herkemmät pilaantumaan kuin tavalliset levyt.

Alunaa älköön unohtako se, joka kesällä aikoo valokuvata. Useinkin on silloin vesi niin lämmintä, että moniaista levyistä fiksauksessa ja huuhdevesissä irtaantuu gelatiinikalvo irti, ellei sitä alunaliuoksessa karaista.

Valotusajolle ei ole muuta sääntöä kuin kokemus, joka siis on jokaisen hankittava, uhrauksilla tietysti.

Mitä vihdoin kuljetusneuvoihin tulee, niin soveltuu kesällä polkupyörä erittäin hyvin valokuvauskoneen kantajaksi. Kuljetan polkupyörälläni konetta, jonka levykoko on 21 x27 cm, kolmea kahdenkertaista kasettia, kolmea linssiä, jalustaa, vaihtopussia ja kahta tusinaa levyjä. Sittenkin vielä on kulku paljon joutuisampaa ja vapaampaa kuin hevosella.

Jolla on pienempi kone, esim. Kodak 13 x 18 cm, se varmaan voi viedä mukanaan vielä välttämättömät kehitystarpeet. Kanootin luultavasti myös voi helpolla vaivalla rakentaa semmoiseksi, että siinä sopii kuljettaa konetta mukana. Levyjä kuitenkin on tarkoin suojeltava vahapaperilla kosteudelta, joka ne muutoin pilaa lyhyessä ajassa. Talvella voipi lyhyillä retkillä kuljettaa valokuvauskonetta suksianturaisessa kelkassa."

Kirjallisuutta ja tietoa I. K. Inhasta

I. K. Inhan työtä ja elämää on käsitelty kirjallisuudessa laajasti ja paneutuvasti. Laajuudessaan ensimmäinen Inhan elämää ja hänen valokuviaan käsittelevä kokoomateos on Tuomo-Juhani Vuorenmaan ja Ismo Kajanderin I. K. Inha. Valokuvaaja 1865–1930 (1981).

Kirja syntyi samoihin aikoihin kun suomalaisen valokuvahistorian kirjoittamisen aloitettiin 1980-luvulla ja se nostaa Inhan suomalaisen valokuvataiteen pioneeriksi. Vuorenmaa keskittyy Inhan elämänvaiheiden kuvaamiseen laajan ja ennen käyttämättömän lähdeaineiston perusteella. Kajander arvioi ja esittelee Inhan valokuvataidetta asettaen aineiston ensimmäisen kerran myös taidehistorialliseen kontekstiin, etsien Inhan kuvallisia esikuvia ja vaikutteita ja korostaen Inhan valokuvatuotannon taiteellista laatua. Kirjan runsas viiteaineisto sisältää paljon ennen julkaisematonta tietoa, joskin paikoin lukija jää myös kaipaamaan tarkempia viitetietoja.

Vuorenmaan ja Kajanderin käyttämät Inhaa käsittelevät kirjallisuuslähteet ovat mm. Hertta Tirrasen teksti I. K. Inha teoksessa Aleksis Kivestä Martti Merenmaahan, Sven Hirnin Ateljeesta Luontoon, Jorma Kukko-Liedeksen laudaturtyö I. K. Inha, hänen teoksensa Suomen maisemia ja Kalevalan laulumailta Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden laitokselta vuodelta 1952. Kirjan tiedot perustuivat myös runsaaseen haastattelumateriaaliin sekä perhearkistoista saatuihin kirjeisiin ja muuhun aineistoon.

Pekka Laaksosen tekstit esittelevät kansantieteen alalla Inhan Karjala-matkoja ja hänen aiheeseen liittyviä kuviaan ja tekstejään sekä vuonna 1990 julkaistussa I. K. Inha 1894. Valokuvaaja Vienan Karjalassa -teoksessa että Inhan Kalevalan laulumailla -kirjan uusintapainoksessa vuodelta 1999.

Inhan elämänkertatietojen kannalta on mainittava hänen lapsuusmaisemissaan Virroilla Jäähdyspohjan kyläyhdistyksen ylläpitämä ahkera kiinnostus Inhan tuotantoon ja elämään. Työ on poikinut useita julkaisuja, näyttelyitä ja toimivat verkkosivut. Tänä vuonna yhdistys viettää Inhan juhlavuotta monenlaisin tapahtumin. Tarkemmat Inhan elämänkertatiedot löytyvät esimerkiksi Maija Lehtisen artikkelista Virtain maisemissa myöhemminkin, joka on julkaistu 1990 Jäähdyspohjan kylätoimikunnan julkaisussa I. K. Inha 125 v, sekä

Pekka Laaksosen 1999 toimittamasta uusintapainoksesta I. K. Inha. Kalevalan laulumailta, Elias Lönnrotin poluilla Vienan Karjalassa.

Tärkeää tietoa Inhan maisemakuvien kohteista antaa biologivalokuvaaja Kari Ennolan uudelleenkuvausprojekti, jossa Ennola on tallentanut vuodesta 1997 lähtien Inhan valokuvaamia kohteita. Työtä ei ole valitettavasti koottu vielä kirjaksi, mutta se on olemassa näyttelynä, johon liittyy lyhyt kuvia esittelevä teksti. Ennolan työ antaa tutkimukseeni tärkeää lisätietoa sekä Inhan kuvauskohteista että hänen käyttämistään kuvauskulmista ja kuvausvarustuksesta.

Vuonna 2006 ilmestyi Gallen-Kallelan museon näyttelyn yhteydessä julkaisu I. K. Inha Unelma maisemasta. Kirja sisältää Inhan elämänvaiheiden ohella Taneli Eskolan esseen, jossa Inhasta piirtyy kuva kansanvalistajana ja suomenmielisenä kansallisvalokuvaajana. Samana vuonna Suomen valokuvataiteen museon näyttelyn yhteydessä julkaistiin Kati Lintosen kirjoittama Hymyilevät rannat – I. K. Inhan luonnon hurma ja melankolia.

Otavan 2009 valmistuneeseen kuvakirjaan Helsinki valon kaupunki liittyy Kjell Westön essee Inhan Helsinki-kuvista ja Jukka Kukkosen Inhan valokuvatuotantoa ajallisesti kartoittava teksti.

Jorma Kukko- Liedes kirjoitti 1952 kotimaisen kirjallisuuden laudaturtyönsä aiheesta Into Konrad Inha – hänen teoksensa Suomen maisemia ja Kalevalan laulumailla. Lisäksi Inhan luonnonestetiikkaa on tarkastellut Juhani Sulander pro gradu -työssään 1984 ja Tiina Simola on vertaillut psykologian pro gradu -työssään ihmisen luontosuhteen ilmenemistä Inhan, Juhani Ahon, A. E. Järvisen ja Samuli Paulaharjun tuotannoissa. Kriittisen puheenvuoron Inhasta henkilökuvaajana on kirjoittanut professori Matti Peltonen, joka pohtii tekstissään Inhaa kansankuvaajana tämän Vienan Karjalan tuotannon kautta.

Aamu Nyströmiltä, Inhan veljenpojan tyttäreltä ilmestyi 2011 kirja I. K. Inha - Valokuvaaja, kirjailija, kulttuurin löytöretkeilijä. Nyström kertoo mm. laajasti Inhan elämänvaiheista perhepiirissä.

Ainoa I. K. Inhaa käsittelevä väitöskirja on tähän mennessä Kati Lintosen Valokuvallistettu luonto – I. K. Inhan tuotanto luonnon merkityksellistäjänä Helsingin yliopistosta vuodelta 2011. Väitöskirja on luettavissa verkossa.

Panu Rajalalta ilmestyi 2015 syksyllä WSOY:n kustantamana romaani Intoilija - Fotografin muistikuvat.

I. K. Inhan tuotanto Suomen valokuvataiteen museossa

I. K. Inha, Muhos, kirkon seutu. Kaksi poikaa katselee järvimaisemaa Oulujoen rannalla, 1895.

Suomen valokuvataiteen museon kokoelmiin liittyvä I. K. Inhan aineisto on kartoitettu osana I. K. Inha – valokuvaajan tuotanto -hanketta. Museon useissa eri kokoelmissa sijaitsee alkuperäisvedoksia ja -negatiiveja sekä kopiovedoksia ja -negatiiveja noin 2000 kappaletta.

Inhan kuvia sisältävistä yksityiskokoelmista laajin on yli 500 vedoksen ja yli 130 alkuperäisnegatiivin Aamu Nyströmin kokoelma. Muita yksityiskokoelmia ovat mm. Aura Norjanteen, Heli Virkkusen ja Ilmari Wallinmaan kokoelmat. Yhteisöistä edustettuina ovat mm. kustantajat WSOY ja Otava, Suomen Rakennustaiteen museo ja Vihdin museo. Muita organisaatioita ovat mm. Suomen Matkailuliitto, Etelä-Pohjanmaan opisto ja Raittiuden ystävät.

Osaprojektin päätavoite on Inhan valokuvien, negatiivien ja sähköisten kuvatietojen kokoaminen museossa yhdeksi tietokannaksi. Nyt on käyty läpi museon kaikki Inhan aineisto, myös kopioita ja uutta tuotantoa, jota museon kokoelmiin sisältyy runsaasti.

Erikoistutkija Jukka Kukkonen on laatinut Suomen valokuvataiteen museon I. K. Inha -aineistosta taulukon, josta selviää kokoelman luovuttaja, aineiston kartuntanumero, sen omistushistoria ja alkuperäisyysaste.

Taulukko: Kartoitus Suomen valokuvataiteen museon I. K. Inhan tuotannosta

I.K.Inhan maisemat Ameriikassa

Inhan teokset lähtivät valtameren ylittävälle näyttelymatkalle.

Soinila - lumoava aikakapseli

Kesäkuussa 2015 Suomen valokuvataiteen museon amanuenssit pääsivät piipahtamaan menneisyydessä. Aikamatka liittyi retkeen, jonka päätarkoitus oli hakea valokuvaaja I.K. Inhan veljenpojan tyttären Aamu Nyströmin testamenttilahjoitus museon kokoelmiin.