Yksi Hannula & Hinkka -kokoelman myötä museolle saapuneista valokuvataiteen kansainvälisistä tähtinimistä on tsekkiläinen Jan Saudek.
Tsekkiläisen valokuvan kolmesta maineikkaimmasta tekijästä – Sudek, Saudek, Koudelka – Saudek on ristiriitaisin ja ärsyttävin. Sudek tunnetaan meditatiivisista asetelmista ja sateesta studion ikkunassa, Koudelka puolestaan koskettavista dokumentaarisista havainnoistaan, mutta Saudek leikkii lihallisuudella, seksuaalisuudella, ihmisen haavoittuvuudella ja valtasuhteilla – ja nautiskelee mauttomuuden rajoilla. Hän puhuu ja muokkaa sujuvasti populaarikulttuurin, levynkansien ja mainosten kieltä sekaisin barokin yltäkylläisen ylevyyden kanssa. Hänen röyhkeä kitsch-estetiikkansa teki 1990-luvulla minuunkin hätkähdyttävän vaikutuksen, mutta nyt se tuntuu oikeastaan nostalgiselta, ei välttämättä vanhentuneelta, mutta kuitenkin menneen maailman unikuvastolta – tai nykyburleskipiirien retroleikiltä.
Hannula & Hinkka -kokoelman kaksi vedosta palasivat museon Valokuva Taiteeksi -näyttelyssä omille jäljilleen: ne olivat esillä myös Suomen valokuvataiteen museon suositussa Saudek-näyttelyssä 29.11.1985–19.1.1986. Näyttelyn aikaan museo sijaitsi vielä Lauttasaaressa. Kaapelitehtaan seinillä teokset siis olivat ensimmäistä kertaa. Jyväskylässä sama näyttely nähtiin jo loka-marraskuussa 1985. Valokuvataiteilija Martti Kapanen oli järjestänyt Saudekin näyttelyn Suomeen Alvar Aalto -museon kautta, joka toimi silloin vielä taidemuseona.
Nykyisin taideteosten myynti ei useimpien mielestä sovi museonäyttelyihin, mutta Saudekin näyttelyssä teokset tekivät kauppansa. Suomen valokuvataiteen museolla esillä olleista runsaasta neljästäkymmenestä teoksesta ostettiin ainakin kuusitoista. Hannula ja Hinkka ostivat kaksi vedostaan tuosta näyttelystä, ja Valokuvataiteen museo hankki myös itselleen kaksi vedosta.
Museolla on siis nyt neljä Jan Saudekin vedosta, jotka on ostettu samasta näyttelystä. Tunnen kiusausta tarkastella näitä neljää teosta rinnakkain. Ne edustavat taiteilijan tuotannossa melko erilaisia vaiheita, ja sen huomaa. Museon itselleen hankkimat teokset ovat 1980-luvun puolivälissä valmistuneita, ostohetkellä Saudekin tuoreinta tuotantoa, ja ne edustavat sitä käsialaa, josta hänet parhaiten tunnetaan: unenomaista, käsin väritettyä, alastomuutta ja symboliikkaa tulvivaa. Ne ovat varmasti tuntuneet tuolloin hyvin ajankohtaisilta ja uudenlaisilta. Hannulan ja Hinkan omaan kokoelmaansa valitsemat, pelkistetymmät teokset taas eivät vie ajatuksia heti tekijäänsä, ja ne ovat ehkä myös ajattomampia. Ne ovat 1970-luvulta, jolloin Saudekin ”fraseeraus” ei ollut vielä edennyt rönsyilevimpään mittaansa. Samat teemat ja innoituksen aiheet voi tunnistaa, mutta niitä käytetään hienovaraisemmin.
Museon hankkimat vuoden 1985 teokset eivät esiinny julkaistuissa Saudek-monografioissa, ehkä osin siksi, että kumpikin edustaa tiettyä, paljon nähtyä Saudek-kuvatyyppiä olematta kuitenkaan näiden tyyppien keskeisimmiksi nousseita teoksia. Nämä teokset – Tyttö lepää ikkunan alla ja Kuningas ja hovipoika – ovat siis nykyisin harvemmin nähtyä Saudekia. Molemmat vanhemmat teokset taas esiintyvät useissa Saudekin tuotantoa esittelevissä julkaisuissa ja myös hänen kotisivullaan; niistä on tullut eräänlaisia Saudek-klassikkoja ehkä myös sen myötä, että ne erottuvat hänen tyypillisimmistä kompositioistaan.
Jan Saudek, Miroslavan kahdet kasvot, 1974. Väritetty hopeagelatiinivedos. Hannula & Hinkka -kokoelma, Suomen valokuvataiteen museo.
Miroslavan kahdet kasvot (Saudek on käyttänyt teoksesta useita nimiä: näyttelyssä sen nimenä oli ”Deux faces de l’autre Mirka” ja suomeksi lyhyesti ”Kasvot”) on tiiviisti rajattu kasvokuva, joka on Saudekin tuotannossa harvinaisempi muoto. Siinä puolet kasvoista on väritetty – juuri värinkäytöstään taiteilijan saattaisikin tässä kuvassa tunnistaa: Saudekin teosten pohjana on usein mustavalkovedos, jota on toonattu ja väritetty niin, että se saattaa muistuttaa vanhaa värikuvaa tai 1800-luvun väritettyjä mustavalkovedoksia. Mirkan eli Miroslavan kuvassa nuoren naisen kasvoista puolet on paitsi väritetty, myös vahvasti meikattu; toinen, meikitön, kähertämätön, pelkistetty puoli on myös mustavalkoinen – lukuunottamatta vihreää silmää. Meikki kiehtoo Saudekia muuntumisen tai muuntamisen välineenä samalla tavoin kuin rooliasut, naamiot tai itse kuvan värittäminen.
Jan Saudek, Marie, 1972. Hopeagelatiinivedos. Hannula & Hinkka -kokoelma, Suomen valokuvataiteen museo
Marie-kuvassa (vuoden 1985–1986 näyttelyssä suomeksi ”Diadeemi”) läsnä ovat jo tunnistettavammat Saudekin merkit, seinän maalaukselliset pintavauriot ja melkein paljastetut rinnat. Kuva on kuitenkin mustavalkoinen, eikä huomiota herättäviä yksityiskohtia ole runsaasti. Naisen poseeraus on epätavallinen, mutta vähäeleinen. Kasvot ovat lähes ilmeettömät ja kädet selän takana. Huomio kiinnittyy diadeemiin ja hampailla kiinni pidettyyn paidanhelmaan.
Seinä on tässä esillä ensimmäisiä kertoja; Saudek on juuri löytänyt sen kuviensa taustaksi. Omassa curriculumissaan hän mainitsee kuvan valmistumisvuoden 1972 kohdalla vain yhden tapahtuman: ”I find my Wall – but have as yet no idea how important it is going to be for me”.
Museon hankkimassa Tyttö lepää ikkunan alla -teoksessa Saudekin käytössä ovat jo ne keinot, joilla hänen useimmat kuvansa on rakennettu. Käsin väritetyssä kuvassa nuori tyttö katselee mollamaijaa ikkunan luona lattialla maaten, vain korkokenkiin ja pitkiin sukkiin pukeutuneena. Samat vihreät sukat, sama kukkaseppele ja sama mollamaija ovat käytössä monissa Saudekin kuvissa. Rosoisen seinän ohella ikkuna on Saudekin kuvien yleisin tausta, kuin valokuvausstudion tunnistettava taustakangas, joka määrää suuren osan kuvan tunnelmasta. Ikkunasta näkyy useimmiten puolipilvinen taivas tai huoneen seinän lailla rapautunut vastapäisen rakennuksen seinä; naisen ja mollamaijan yläpuolella ikkunasta näkyy valoisa hautausmaa. Sama himmeä, harmahtava pilvisen päivän valo vallitsee sekä hautausmaalla että huoneessa. Herkkä väritys tekee sävyistä haalistuneita, ja kuvan yksityiskohdat korostavat sen ajattomuutta. Uneksiva tyttö on kiinni aikuisuudessa ja lapsuudessa, 1800-luvussa ja 1980-luvussa, omassa rauhassaan.
Jan Saudek, Kuningas & hovipoika, 1985. Väritetty hopeagelatiinivedos. Suomen valokuvataiteen museo
Kuningas & hovipoika (King & Page) -teoksessa kaksi alastonta miestä – nuorempi ja vanhempi – muodostaa pelikortin. Vanhempi mies muistuttaa Saudekia itseään, joka usein esiintyy kuvissaan. Nuorukainen on kuin nuorempi Saudek, ja voisi ollakin hänen poikansa. Molemmat poseeraavat arkkityyppisessä mahtiasennossa, käsi nyrkissä lantiolla. Kortti voisi ilmaista kahden miehen välistä valta-asetelmaa tai saman miehen eri elämänvaiheita – saman ihmisen kahta puolta vähän kuin Miroslavan kasvoissa. Kuningas ja paaši eivät ole kuitenkaan samaa maata, vaan toinen on hertta, toinen pata. Pelikorttiteemaakin Saudek on tutkinut useassa teoksessaan 1980-luvulta lähtien. Joskus korttihahmot ovat nainen ja mies, joskus saman ihmisen kaksi persoonaa tai kaksi puolta. Uusin pelikortti-kuva Saudekin kotisivulla on vuodelta 2006. Se voisi yhtä hyvin olla vuodelta 1985, jolloin Saudek oli jo löytänyt oman käsialansa. Sari Poijärven haastattelussa vuoden 2011 joulukuun Kamera-lehdessä yli seitsemänkymppinen Saudek totesi: ”Ainoa, mitä haluan, on tehdä ajattomia kuvia.”
Sofia Lahti, kokoelma-amanuenssi, 2013
Lähteet:
Saudekin haastattelu, Sari Poijärvi, Kamera-lehti 12/2012, s. 32–37.
Daniela Mrázková: Jan Saudek. Divadlo Života, 1990.
Kiitokset tiedoista myös:
Alvar Aalto -museo
Jarmo Vanhanen
