”Photography is not a frisbee” (valokuva ei ole frisbee), tokaisi brittiläinen valokuvaaja Martin Parr (s.1952) Tampereella Valokuva 1987 -tapahtumassa pitämässään workshopissa.
Valokuvaus oli siis otettava vakavasti. Parr kritisoi suomalaisen yhteiskunnan konsensusta: kuin kusisi pumpuliin. Suomalaisten osanottajien mustavalkokuvat tuntuivat Parrista myös "aika pehmeiltä ja humanistisilta". Uusi brittiläinen valokuva ja erityisesti väri, rantautuikin Parrin ja toisen britin Paul Grahamin pitämän työpajan myötä Suomeen. Vuonna 1990 Parr oli jo valokuvataiteen vierailevana professorina Taideteollisessa korkeakoulussa ja hänen opetuksensa myötä värivalokuva, arki ja keskiluokka tulivat rytinällä sekä lehtikuvan että taidekuvan piiriin. Markus Jokelan 1990-luvun Suomi-reportaasit lienevät tästä tunnetuin esimerkki.
Martin Parrin The Last Resort on sarja 1980-luvun puolivälissä kuvattuja valokuvia New Brightonista, joka on vanha perinteinen lomanviettopaikka noin 5 kilometrin päässä Liverpoolista. Loisteliainta huvielämän aikaa New Brighton oli elänyt 1900-luvun alussa. Hidas rappeutuminen rantalomakohteena oli alkanut jo 1960-luvun alussa, kun lähes kaikki hiekka katosi rannoilta Mersey-joen laskuvesien mukana. Samaan aikaan loppuivat myös päivittäiset lauttayhteydet kaupunkiin. Parrin kuvissa näkyvät eri-ikäiset britit ovat päivävieraita kaupungin lähialueilta ja Liverpoolista - ehkä myös läheltä Wallaseysta, jonne Parr itse oli muuttanut 1982 ja perustanut perheen.
Parr on myöhemmin 1992 kertonut aihevalinnastaan: "En ole niinkään kiinnostunut siitä, että meneekö näillä kuvaamillani ihmisillä taloudellisesti hyvin vai ei. Enemmän olen kiinnostunut siitä, miten he pärjäävät lapsiperheen arjessa, kun vauva valvoo läpi yön eikä lakkaa itkemästä. Olen kyllä iloinen siitä, että voin näillä kuvillani kertoa paitsi tämän alueen rappiosta myös laajemmin koko brittiläisen yhteiskunnan rappiosta." Teema oli siis kommentti paitsi Margaret Thatcherin aikaiselle politiikalle myös heijastus Martin Parrin omasta arjesta tuoreena isänä.
Tässä vielä Parrin oma ABC, siitä miten The Last Resort -sarjan voi tulkita (kirjoittajan vapaa suomennos):
1. Ensimmäisenä katsoja joutuu pohtimaan, mikä on kuvissa esiintyvien lasten ja heidän vanhempiensa tai aikuisten välinen suhde. Eli ylipäätään niitä syitä, miksi merenrantalomakohteisiin mennään.
2. Toiseksi joutuu pohtimaan brittiläistä luokkayhteiskuntaa, a- ja b-kansalaisuutta, joka ei minua henkilökohtaisesti rassaa millään tavoin, mutta tiedän, että toisille se on ongelma.
3. Kolmanneksi katsoja joutuu väistämättä vastakkain yhteiskunnan mädänneisyyden kanssa. Tässä sarjassa halusin tuoda julki juuri yhteiskunnan haavoittuneisuutta ja epävarmuutta. Ilman niitä ei synny hyviä kuvia.
Neljä Martin Parrin kuvaa sarjoista The Last Resort ja Salfordin kaupungin arjesta päätyivät museon kokoelmiin vuonna 1995. Museo sai tuolloin lahjoituksena Suomen Yhdyspankin (SYP) valokuvataiteen kokoelman. Pankki oli perustanut kokoelman vuonna 1984 ja sen vastaavana intendenttinä toimi valokuvaaja Markus Leppo.
Erja Salo, museolehtori, 2011
